Arktisten lintujen keväinen muutto eli arktika on kasvattanut vähitellen yleisönsuosiotaan. Luonnon ystävät kansoittavat toukokuussa Virolahden rantoja ja kallioita, jotka ovat Suomen parhaita paikkoja arktisille pesimäalueilleen matkaavien lintujen seurantaan. Arktika on tarkoittanut minulle runsaan kuukauden mittaista aikaa, jolloin arktiset linnut lentävät pohjoisille pesimäalueilleen. Se alkaa toukokuun alussa siitä, kun kuulen ensimmäisen mustalinnun äänen yötaivaalta ja päättyy arktisten tyllien pikkuparviin lähellä kesäkuun puoliväliä.
Ilmiönä arktika on ilmeisesti tunnettu jo kauan. Aloitimme vaimoni kanssa arktikan seuraamisen vuonna 1975. Vietimme silloin pari unohtumatonta viikkoa Kauholmin saarella Virolahdella. Tunsimme silloin olevamme ainoat tätä luonnonnäytelmää seuraamassa. Ainakaan emme nähneet missään ketään samoissa puuhissa olevaa lintuharrastajaa. Tiesimme kyllä, että Virolahden kirkkoherra Lauri Leikkonen oli maineikas ja arvostettu lintuharrastaja. Hänen kiinnostuksensa kohdistui kuitenkin muualle kuin muutonseurantaan. Hän oli lintujen rengastaja. Löysimme ensimmäisenä keväänä jotain uutta tietoakin arktikasta. Tästä päättelimme, että toukokuista muuttoa ei ollut kovinkaan paljon tutkittu. Houkuttelimme sitten tulevina vuosina pääkaupunkiseudulta muutamia ystäviä mukaamme samaiselle Kauholmin saarelle. Hekin ihastuivat paikkaan ja tulivat uudelleen.
Arktikan havainnointia Kauholmin saarella 1980-luvulla.
Arktikasta on tullut sosiaalinen tapahtuma. Virolahden havainnointipaikoilla jutellaan, tutustutaan ja saadaan uusia ystäviä. Lintutietojen vaihtaminen on tietenkin päällimmäisenä, mutta ystävien kesken kerrotaan myös muita kuulumisia ja me seniorit käymme tietenkin uudet vaivamme läpi. Rannoilla unohdetaan yhteiskunnalliset asemat. Siellä kaikki ovat lintuharrastajia. Arktika on tasa-arvoinen.
Arktika on jatkuvaa mielenkiintoa ylläpitävä luonnonilmiö, koska kahta samanlaista kevättä ei ole. Tämä johtuu hyvin paljon sääoloista. Keväät poikkeavat tässä mielessä toisistaan huomattavastikin. Näkyvyys on havainnointiin merkittävästi vaikuttava tekijä. Kevät saattaa joskus olla sumuinen. Joskus taas pitkäkestoiset itätuulet pidättelevät muuttoa päiväkausia. Kärsivällisyys on silloin koetuksella. Arktika kasvattaa harrastajansa luonnetta. Joka kevät ovat linnut kuitenkin menneet arktisille pesimäpaikoilleen. Kauniit säät ja hienot muutot jäävät mieleen. Seinäsumuja, räntäsateita ja menetettyjä havaintoja ei muista kukaan.
Arktikan sisältö on hieman muuttunut vuosikymmenten aikana. Muuttava linnusto ei ole enää sama kuin se oli 50 vuotta sitten. Jotkut lajit ovat vähentyneet, toiset taas lisääntyneet. Ehkäpä näkyvin muutos on tapahtunut hanhimassoissa. Alkuvuosinamme sepelhanhi oli dominoiva laji. Niitä meni pesimäpaikoille moninkertaisesti valkoposkihanhien määrä. Nykyisin taas valkoposkihanhien määrä on suorastaan räjähtänyt. Niitä menee huomattavasti enemmän kuin sepelhanhia. Pienempien vesilintujen määrät ovat pääsääntöisesti vähentyneet. Vain mustalinnut tuntuvat säilyttäneen kantansa. Toinen näkyvä, mutta sangen hyvin hitaasti tapahtunut muutos on arktisten lintujen muuton aikaistuminen. Tämä johtunee ilmaston lämpenemisestä. Oman epätieteellisen arvioni mukaan linnut saapuvat nykyisin lähes viikon aikaisemmin kuin ennen.
Arktikaa. (Kuva Juha Murto)
Myös Virolahden ympäristö on kokenut muutoksia 50 vuoden kuluessa. Meren kasvillisuus on kärsinyt ihmisen toiminnasta. Merisätkin täplitti takavuosina valkoisilla kukillaan rantavedet. Nyt kasvi on kadonnut kokonaan, ja sinilevästä on tullut jokakesäinen riesa. Mantereella vanhat metsät ovat vähentyneet kuten kaikkialla Suomessa. Arktikaväen iloksi Vilkkilänturan kaakkoispuolella Kolsinpohjassa on suojeltu pieni lehto sekä ikikuusikko, jotka molemmat ovat toukokuussa antoisia lintupaikkoja. Niissä monet arktikaharrastajat saavat kerrytettyä retkilajien määrää laululinnuilla ja tikoilla.
Vilkkiläntura on aina ollut keskeinen paikka arktikavieraille. Vaikka se sijaitsee sisämaassa, sen torneista voi havainnoida myös arktista muuttoa. Sen lisäksi turalla näkee ja kuulee usein mielenkiintoisia paikallisia lajeja. Vilkkilänturan maisema oli ennen melkoisen erilainen. Tiheät ruovikot suojasivat lahden eläimistöä. Keväisin lukemattomien viitasammakoiden korvia huumaava pulputus on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Lahdella oli silloin myös vahva piisamikanta. Pesäkekoja oli siellä täällä. Siellä saattoi joskus nähdä kiljukotkan tavoittelemassa vesi roiskuen piisamiateriaa. Sammakot ja piisamit katosivat vähitellen minulle tuntemattomista syistä. Nykyisin kovin harvinainen kirjokerttu pesi myös aikoinaan rannan läheisyydessä. Tästä kaikesta on vain muisto jäljellä. Viime vuosina ihminen on muokannut Vilkkilänturaa tarkoituksilleen sopivammaksi. Ruovikot on osittain niitetty näkyvyyden parantamiseksi. Samalla on menetetty suojaisia pesäpaikkoja sekä vähennetty muuttomatkalla lepäilevien lintujen lymyilymahdollisuuksia.
Vilkkilänturalla on jotain mielenkiintoista. Lintulahti 21.5.2004. (Kuva Juha Murto)
Uskoakseni useimmat pitkään Virolahden arktikaa seuranneet ovat kanssani samaa mieltä siitä, että Vilkkilänturan rannalla toimineen täysihoitolan toimintavuodet olivat kulta-aikaa. Vuonna 1991 Raili ja Reijo Värri aloittivat Vilkkilän entisen vanhainkodin tiloissa majoitustoiminnan. Paikka sai osuvan nimen Lintulahti. Seuraavana vuonna rakennus otti vastaan ensimmäiset arktikavieraat. Reijo Värri rakensi vuonna 1993 majoitusrakennuksen taakse lintutornin, josta tuli heti suosittu havainnointipaikka. Me lintuharrastajat muistelemme lämmöllä tuota kaikin puolin mukavaa majapaikkaa. Muistamme myös Raili Värrin tarjoilemat makoisat ruoat. Monesti ateriointi ja rupattelu keskeytyi ruokasalissa, kun pihamaalla liikkui joku mielenkiintoinen laji. Se saattoi olla vaikkapa pihapensaassa lymyilevä Lapin lintu sinirinta, jonka muuttoaika osuu arktikan kanssa yksiin. Lintulahden toiminta päättyi meidän kaikkien suruksi vuonna 2005.
Arktika saattaa aiheuttaa innokkaimmille harrastajille ylivoimaisia paineita. Nämä paineet johtivat menneinä vuosina arktikaväen epäsuotavaan tunkeutumiseen yksityisille rannoille. Vuonna 2005 Virolahden kunta tarjosi Esko Niskasen aloitteesta ratkaisun tähän ongelmaan osoittamalla kevätvieraille havainnointipaikan omilta mailtaan. Vuotuisten Arktika-päivien lähtölaukaus oli ammuttu. Paikkana oli aluksi Hurpunniemen arktikatornin ympäristö. Tällä paikalla oltiin vuoteen 2012 asti. Seuraavana vuonna kunta osoitti arktikavieraiden iloksi paremman paikan Leerviikin sataman vierestä. Tällä paikalla toiminta jatkuu edelleen.
Arktika-päivien yhteydessä on tarjolla kahvilapalveluja. Viluiselta rannalta on mukava vetäytyä kuuman kupposen ääreen kokemuksia ja uutisia vaihtamaan. Leerviik 18.5.2013.
Arktikan aikana on päiviä, jolloin muutto on syystä tai toisesta pysähdyksissä. Silloin on antoisaa kierrellä katselemassa ympäristön muita lintuja. Niidenkin määrissä on tapahtunut vuosien varrella muutoksia. Toiset lajit ovat kärsineet tappioita, toiset taas lisääntyneet. Vähentyneisiin lintuihin kuuluvat mm. kaikki tiiralajit. Myös lokit ovat alkaneet vähentyä. Merkittävänä syynä tähän lienee saariston kasvanut minkkikanta. Rajantakaisilla saarilla minkit saavat mellastaa kenenkään häiritsemättä. Niinpä ne voivat sieltä käsin tehdä myös Suomen puolella tuhojaan ja lisäksi runsastuttaa omaa minkkikantaamme. Pahasti kärsineitä lajeja ovat myös ruokkilinnut. Ryslillä (rajavyöhykkeen saari) oli 1970-luvulla satoja ruokkeja sekä etelänkiislapari. Molemmat lajit ovat sieltä kadonneet, samoin riskilät. Lähiluodoilla on vielä jokunen ruokki jäljellä. Kahlaajista on pahimmin kärsinyt karikukko, joka oli tullessamme luotojen tyyppilintu. Nyt sitä on vaikea enää nähdä.
Nykyisin yleisinä pesivät merimetso ja valkoposkihanhi puuttuivat 50 vuotta sitten Virolahden pesimälinnustosta. Merimetso on valloittanut Ryslät ja valkoposkelle kelpaa pesimäpaikaksi ranta kuin ranta. Voittajalajeihin kuuluvat myös haikarat. Harmaahaikara oli harvinainen vielä 1970-luvulla, mutta nyt se muodostaa pesivänä lajina syksyisin suuria parvia Vilkkilänturalle. Myöhäisempi ilmiö on jalohaikaran yleistyminen. Yli kahdenkymmenen yksilön parvi on syksyisellä turalla melko yleinen näky. Eiköhän laji kohta pesi Virolahdella.
Arktikan seraamista Eerikkälän Lakakalliolla 19.5.2004. (Kuva Juha Murto)
Linnusto muuttumisen lisäksi ovat muuttuneet myös harrastajat ja harrastustavat. Nykyinen kiireinen elämäntapa on ehkä vaikuttanut myös arktikaväkeen. Lyhyen arktikaretken aikana halutaan nähdä maksimimäärä lajeja. Tämä taitaa aiheuttaa jopa stressiä. Vastapainoksi rannoilla tapaa nykyisin myös lapsiperheitä, jotka ovat tulleet nauttimaan keväisestä säästä ja kauniista luonnosta. Molemmat tavat ja kaikki niiden väliltä ovat täysin hyväksyttäviä tapoja. Suvaitsevaisuus kuuluu arktikan henkeen.
Arktikan seuraamista aloittelevan kannattaa jättää kiireet ja turha hosuminen kotiin. Minulta kului 15 vuotta ensimmäisen punakaulahanhen näkemiseen (16.5.1989). Muistan vieläkin tuon havainnon herättämän hienon tunteen. Kärsivällisyys ja maltti ovat tässäkin harrastuksessa valttia. Ennemmin tai myöhemmin harvinaisetkin lajit sattuvat spontaanisti kohdalle ja tuntuvat silloin paljon upeammilta elämyksiltä. Harvinaisuudet ovatkin arktika-ajan sokerikuorrutus Olen itsekin vuosikymmenten aikana nähnyt joitakin suurharvinaisuuksia. Lintuharrastukseen kuuluu olennaisena osana havainnoilla kehuskelu. Koska hyvä havainto tulee täydelliseksi vasta muille kerrottuna, haluaisin nostaa esille vaikkapa rusokaulasirrin, jonka näin 2.6.1997 Kauholmissa pikkusirriparvessa. Lajista on Suomessa edelleenkin vain viitisen havaintoa.
Harvinaisuuksien kohdalla on valitettavasti tapahtunut monia negatiivisia muutoksia. Esm. kovin harvinaiseksi käynyt leveäpyrstökihu oli takavuosinakin vähälukuinen, mutta joka kevät niitä nähtiin vaivatta useita. Muistan tuon lajin erityisesti ensimmäiseltä keväältäni vuonna 1975. Olimme tulleet Eerikkälän rantaan, missä lastasimme venettä siirtyäksemme Kauholmin saareen. Tavaroita kantaessani satuin vilkaisemaan ylös, koska silmäkulmassani vilahti jotain. Melkein päämme päällä matalalla oli 7 leveäpyrstökihua matkalla pohjoisille pesimäalueilleen. Meille alkoi valjeta, että olimme tulleet oikeaan paikkaan.
Tuosta 7 leveäpyrstökihun parvesta on vierähtänyt vuosikymmeniä. Viideskymmenes arktikamme on kohta alkamassa. Odotamme edelleen arktisten lintujen tuloa yhtä suurella innolla kuin vuonna 1975. Odotamme ehkä vieläkin suuremmalla innolla vuosikymmenien kuluessa eri puolilta Suomea kertyneiden ystävien jokavuotista tapaamista.
Timo Yrjölä
