Pyterlahden louhoksen reittiopas

Tervetuloa Pyterlahden Hevonniemen historialliselle louhokselle!

Täältä on 1820-30 -luvuilla louhittu Pietarin Palatsiaukiolle pystytetty Aleksanteri I:n voitonpylväs -“maailman suurin monoliitti” – sekä Pietarin kuuluisan Iisakin kirkon pylväitä 48 kappaletta.

Louhoksesta on kunnostettu turvallista tutustumiskohdetta parantamalla kulkureittejä katselutasanteiden, portaiden ja siltojen avulla. Rakentaminen on vielä kesken, mutta tämän oppaan avulla pääset jo tutustumaan reittiin ennen kuin maastoon sijoitettavat infotaulut saapuvat ja mobiilisovellus valmistuu.

Louhoksella liikkuessa on noudatettava suurta varovaisuutta. Pysy poluilla, sillä metsä on täynnä louhittua kiveä ja jyrkkiä kallioita. Sateen jälkeen kalliot ja sammalet ovat liukkaita ja alueella on joitakin hyvin märkiä paikkoja. Hyvät kengät tai saappaat ovat tarpeen.

Reitin alku

Olet saapunut Hevonniemen tien päässä olevalle pysäköintialueelle. ”Uimaranta” -kyltin osoittamasta suunnasta löytyy Huvisaaren uimaranta ja kaunis saaren kiertävä metsäpolku. Louhokselle pääset jatkamalla Hevonniementietä eteenpäin. Polku kääntyy pienen matkan päästä oikealle ja lähtee nousemaan kallioiden päälle.

Graniittia Pietariin

 ”Pietari on suomalaiselle suolle suomalaisesta kivestä rakennettu Venäjän pääkaupunki” – F. Dostojevski

Vanhin Pietari oli puukaupunki – ainoastaan ydinkeskustan kirkot, palatsit ja hallintorakennukset olivat tiili- tai kivirakennuksia. Niissä käytettiin aluksi paikallista kalkkikiveä, sillä lähistöllä ei ollut lainkaan graniittikallioita. Kalkkikivi kesti kuitenkin huonosti pohjoista ilmastoa, joten varsinkin rakennusten kivijalkoihin tarvittiin lujempaa kiveä. Ensimmäiset merkit suomalaisen graniitin käytöstä ovat 1750-luvulla, jolloin Viipurinlahden Tuppuran saareen syntyi kivilouhos. Seuraavalla vuosikymmenellä uusia louhoksia avattiin myös Uuraassa ja Virolahden Pitkäpaadella.

1760-luvulla graniitin kysyntä alkoi kasvaa, kun Pietarissa ryhdyttiin korvaamaan Nevan ja kanavien rantapenkereiden puupaalutuksia kivimuurein. Lisää näkyvyyttä graniitti sai Pietarin kaupunkikuvassa, kun Pietari-Paavalin linnoituksen Nevan-puoleinen julkisivu vuorattiin punertavalla graniitilla 1770- ja 1780-luvujen vaihteessa. Samoihin aikoihin myös Kesäpuisto ympäröitiin rauta-aidalla, jota kannatti 36 suurta pyöreäksi hiottua graniittipylvästä. Näin Pietarin ydinkeskusta sai eräänlaiset graniittikehykset.

Seuraavan puolen vuosisadan aikana graniitti sai vielä lisää näkyvyyttä: siitä tuli aivan keskeinen elementti parissa poikkeuksellisen kunnianhimoisessa rakennushankkeessa, jotka herättivät huomiota myös Venäjän rajojen ulkopuolella. Eräänlaisena alkusoittona oli 1811 valmistunut Kazanin katedraali. Sen ulkokuori oli vielä perinteistä vaaleaa kalkkikiveä, mutta kirkkosalia juhlisti 56 yli kymmenmetristä kiiltäväksi hiottua graniittipilaria. Vähän myöhemmin aloitetussa uuden (neljännen) ja entistä mahtavamman Iisakinkirkon arkkitehtuurissa graniittipilarit saivat vielä suuremman roolin. Kirkon neljälle sivulle rakennettiin juhlavat portaalit, joissa on yhteensä 48 valtavaa pilaria, ja pienemmät graniittipylväät reunustavat korkeaa kupolia ja kellotorneja. Ja jo ennen Iisakinkirkon valmistumista palatsiaukiolle, Talvipalatsin eteen, nousi vielä Iisakinkirkon pylväitä suurempi, maailman suurimmaksi sanottu Aleksanteri I:n monoliitti.

Jo osa Kazanin kirkon graniittipylväistä louhittiin Virolahden Hailniemestä. Sieltä tuli myös muutama Iisakinkirkon pylväs, mutta pääosa niistä samoin kuin Aleksanterin monoliitti on peräisin tämän louhoksen alueelta, Pyterlahden Hevonniemen kallioista.

Maailmanmaineestaan huolimatta nämä jättiläispylväät edustavat vain pientä osaa Virolahdelta ja muualta Kaakkois-Suomesta Pietariin viedystä kivestä. Nevan rantamuureihin on uponnut monta vertaa suurempi määrä graniittia, ja sitä nieli lähes yhtä paljon 1830-luvulla aloitettu Kronstadtin linnoituksen uudistaminen. Silloin vanhat maavallit korvattiin järeistä graniittilohkareista rakennetuilla muureilla ja tykistöasemilla.

Graniitin vienti jatkui Venäjän vallankumoukseen (1917) saakka. Pelkästään Virolahden Rautalanselän rannoilla oli nelisenkymmentä suurempaa ja pienempää kivilouhosta.

 

Montferrandin piirtämä kartta Pyterlahden louhosalueesta

Nouset portaita ylös ja etuoikealla metsän reunassa näet pienen katselulavan. Suuntaa sinne.

Lavalta aukeaa näkymä louhokselle ja lammelle, josta on louhittu monoliitti. Kauempana oikealla (yksityisalue) ovat louhokset, joista on otettu Iisakin kirkon pylväitä.

Nykyisin lammen vesisyvyys on enimmillään 1,5 metriä, joten siellä on myös muuta kuin monoliitin pyöristyksestä syntynyttä hylkykiveä.

Aleksanteri I:n monoliitti

Pietarin Palatsiaukiolla seisovan Aleksanteri I:n muistomerkin huippu kohoaa 47,5 metriä katutason yläpuolelle. Sen ytimenä on yhdestä ainoasta graniittipaadesta veistetty pilari, jota pidetään maailman suurimpana monoliittina. Sen pituus on 25,6 metriä, suurin läpimitta 3,66 metriä ja sen painoksi arvioidaan noin 660 tonnia. Muistomerkin suunnitteli ranskalaissyntyinen arkkitehti Auguste de Montferrand, joka myös johti Iisakinkirkon uudelleen rakentamista.

Monoliitti on louhittu Hevonniemen kalliosta suunnilleen edessä näkyvän suolammen kohdalta. Työt alkoivat kesäkuussa 1830, ja silloin paikalla oli ainakin pari metriä nykyistä korkeammalle kohonnut sileä graniittikallio. Siitä oli löydetty lähes 30 metriä pitkä ehyt alue, josta monoliittia ryhdyttiin louhimaan. Kallion pinnassa oli kuitenkin noin kahdeksan jalkaa (2,4 m) paksu huonompi alue, ja ehyt kallio päättyi 22 jalan (6.7m) syvyydessä vaakasuoraan halkeamaan. Näin monoliittiaihion paksuudeksi tuli noin 12 jalkaa eli 4,2 metriä.

Yleensä kivityöt keskeytyivät talven ajaksi, mutta tsaari Nikolai I:n vaatimuksesta monoliitin louhintaa jatkettiin läpi talven. Vasta 15 kuukauden aherruksen jälkeen nelikulmainen monoliitin aihio voitiin kiilata irti kalliosta. Oheinen aikalaispiirros kuvaa tätä dramaattista tapahtumaa. Kiilaamisen jälkeen tämä yli tuhannen tonnin järkäle käännettiin kyljelleen puunrungoista, oksista ja havuista kasatun patjan päälle. Kääntäminen tapahtui, kuten kuvasta näkyy, kymmenen pitkän ja järeän vivun sekä kahdeksan monikertaisen taljan ja käymäkelan (vintturin) avulla.

Auguste de Monferrandin kuparipiirros; tekijä on kuvannut itsensä oikeaan reunaan tapahtumaa ikuistamassa. Kuvan maisema on vain viitteellinen, ja vasemmalla olevat ihmiset on piirretty suhteettoman pieniksi. Ainoastaan lohkareen lähimmän pään vieressä seisova mies on samassa mittakaavassa sen kanssa.

Nykymaisemassa ei enää näy kalliorintaa, josta monoliitti irrotettiin. Jo muutaman vuoden kuluttua louhintaa jatkettiin niin, että ainakin pintakalliota poistettiin lammen ja nykyisen koskemattoman kallion väliseltä alueelta vähintään metrin paksuudelta. Työt näyttävät keskeytyneen, kun kalliosta löytyi useita halkeamia. Nykyään niiden kulkua osoittavat halkeamiin juurtuneet männyt.

Iisakinkirkon pylväät

Nykyisen Iisakinkirkon paikalle oli jo 1760-luvulla ryhdytty rakentamaan Romanov-suvun suojeluspyhimykselle Iisak Dalmatialaiselle omistettua kirkkoa. Se oli jäänyt keskeneräiseksi, ja Aleksanteri I:n aikana aloitettiin suurisuuntaiset uudistustyöt, joiden tuloksena syntyi Venäjänmaan, ja ainakin silloin koko ortodoksisen maailman suurin katedraali.

Uudistetun Iisakinkirkon suunnitteli ranskalaissyntyinen, Pietariin muuttanut arkkitehti Auguste de Montferrand. Uuden katedraalin ulkoasua hallitsivat suuret portaalit, joiden monoliittiset graniittipylväät olivat poikkeuksellisen kookkaita: 17 metriä pitkiä, 2,1 metriä paksuja ja lähes 150 tonnin painoisia. Ne myös herättivät eniten huomiota, koska ainoastaan antiikin ajalta tunnettiin yksi suurempi pilari, niin sanottu Pompeiuksen kolonni Aleksandriassa. Näitä jättiläispylväitä oli 48, minkä lisäksi suurta kupolia reunusti 24 lähes 13-metristä ja neljää kellotornia 32 yhdeksänmetristä pilaria. Rakennuksen mittakaavasta kertoo, että jopa kupolin pylväät olivat Kazanin katedraalin pilareita kookkaampia. Kaikki Iisakinkirkon pylväät louhittiin Virolahden kallioista, pääasiassa Hevonniemestä. Hailniemestä tuli vain kymmenenkunta suurta portaalipylvästä.

Katedraalin perustustyöt alkoivat 1818, ja jo seuraavana vuonna aloitettiin suurimpien pylväiden louhinta. Ensimmäiset niistä laivattiin Pietariin syyskuussa 1820, ja sen jälkeen niitä saapui tasaisin välein rakennustyömaalle aina vuoteen 1830 asti. Pietarissa pylväät vielä hiottiin ja kiillotettiin. Ensimmäiset nostettiin paikoilleen maaliskuussa 1828 – niitä oli siis viimeistelty yli seitsemän vuotta – ja viimeiset elokuussa 1830. Tämä tapahtui ennen kuin seiniä oli alettu muurata, koska valtavat nostotelineet eivät olisi mahtuneet valmiiden seinien viereen.

Pienemmät pylväät louhittiin 1830-luvun mittaan, ja ne nostettiin paikoilleen vuosina 1838–1841, kun kupolin ja kellotornien pohjarakenteet valmistuivat. Katedraali valmistui vasta 1858.

Hevonniemessä suuria portaalipylväitä on louhittu kolmesta paikasta: kaksi niistä on rannan tuntumassa alueen lounaiskolkassa, vajaat 200 metriä tästä paikasta etelään, sekä itäreunalla runsaan 200 metrin päässä. Eniten portaalipylväitä lienee louhittu aivan läheltä, noin sata metriä pitkältä kallioalueelta, joka alkaa monoliittilouhoksen länsireunasta. Samasta kalliosta louhittiin myöhemmin suuri määrä pienempiä pylväitä, joten vanhemman louhinnan jälkiä ei voi enää erottaa.

Reitti jatkuu hieman takaisinpäin, tästä emme pääse pidemmälle. Tältä ensimmäiseltä lavalta katsottuna etuvasemmalla näet seuraavan katselulavan. Sitä kohti!

Monoliittilouhos

Auguste de Montferrandin kuparipiirros kuvaa monoliittilouhosta siinä vaiheessa, kun graniittikallion etureunaan on louhittu pystysuora seinä. Kallion laelta on alettu poistaa pintakiveä. Noin seitsemän metriä alempana näkyy kallion vaakasuora halkeama. Kalliota on poistettu vielä pari metriä syvemmältä ja louhittu alue jatkuu pari metriä kallion sisään. Näin saatiin tila, johon pylvään aihio voitiin kääntää kyljelleen. Kuvan oikeassa laidassa näkyy erillinen suuri paasi, joka on jo louhittu melkein irti emäkalliosta. Siitä piti tulla pylvään jalusta, mutta kun se oli saatu rantaan (kivi näkyy taulun 4 suuren kuvan vasemmassa reunassa), se jouduttiin hylkäämään, koska siinä oli pahoja halkeamia. Uusi jalustakivi louhittiin sitten Laitsalmelta, joka sijaitsee nykyisin Venäjän puolella rajaa.

Kun monoliittiaihio oli irrotettu ja käännetty, sitä ryhdyttiin pyöristämään lopullisiin mittoihinsa. Tämä työ tehtiin talvella 1831/1832. Aikaa siihen meni kuusi kuukautta, ja sen tuloksena järkäle keveni runsaasta tuhannesta tonnista noin 660 tonniin. Työ tapahtui tällä paikalla, joten louhoksen pohjalle, kertyi nelisensataa tonnia louhintajätettä. Louhoksen pohja sijaitsee noin neljä metriä nykyisen lammen pinnan alapuolella.

Detaljikuvassa näkyy silinteripäinen Montferrand apulaisineen keskustelemassa miehen kanssa, jolla on yllään tyypillinen venäläisen kauppiaan pitkä takki. Hän lienee Vasili Jakovlev, joka urakoi monoliitin louhinnan. Heidän oikealla puolellaan näkyy toinen pitkätakkinen mies, todennäköisesti työnjohtaja Stepan Kolodkin, joka oli louhinut jo Kazanin kirkon pylväitä.

Polku johtaa seuraavalle lavalle, jolta aukeaa hieno maisema merellepäin. Lavan takana on jyrkkä kalliorinne, joten noudatathan varovaisuutta ja pysyt polulla. Poistu lavan etureunasta ja seuraa vasemmalle vievää polkua.

Monoliitin matka rantaan

Kun monoliitti oli pyöristetty, se oli siirrettävä laivausta varten parinsadan metrin päähän rantaan. Laivaston miehet olivat rakentaneet sinne tukevan kaksiosaisen laiturin; varsinaisen rantalaiturin ulkopuolella oli pienempi möljä, jonne sijoitettiin pylvästä liikuttavat vintturit, ja kuljetusproomu kiinnittyi niiden väliin. Kiviurakoitsijan miehet puolestaan tasoittivat rantaan johtavan väylän.

Se, kuinka pylväs siirtyi rantaan, näkyy havainnollisesti oheisesta kuvasta, jossa ensimmäisiä Iisakinkirkon pylväitä siirretään laivasta maihin. Pylvään ympärille oli kierretty köysiä, joista vetämällä ne saatiin pyörimään. Voimakoneina työssä käytettiin vinttureilta. Iisakinkirkon pylvään pyörittämiseen riitti viisi köyttä ja vintturia, mutta Aleksanterin monoliitin siirtäminen vaati enemmän voimaa. Tällöin käytettävissä oli samat kahdeksan vintturia, joilla monoliitin aihiota oli käännetty. Ne olivat kaikkein uusinta ja tehokkainta mallia: niissä oli alennusvaihde ja kiertosuuntaakin voitiin vaihtaa. Silti monoliitin siirtäminen rantaan vaati parilta sadalta mieheltä kahden viikon kovan työn. Tästä työstä näkyy yhä selviä jälkiä: kallioon on louhittu useita suuria reikiä. Niihin lyötiin paalut, joihin taljojen päät ja vintturit ankkuroitiin.

Vinttureita työssä monoliittiaihiota käännettäessä. Huomaa paalut, joihin taljojen päät on ankkuroitu.

Monoliitin laivaus oli vähällä päättyä katastrofiin. Kun pylvästä oltiin siirtämässä laiturilta proomuun, niiden väliin asetetut järeät palkit murtuivat. Onneksi vesi oli laiturin vieressä niin matalaa, että proomu ei kaatunut, ja monoliitti jäi makaamaan kallistuneen aluksen laidalle. Apua hälytettiin tällöin Haminan varuskunnasta. Sieltä saapui pikamarssia 600 sotilasta, ja näiden avulla pylväs saatiin hilattua keskelle proomua, joka tällöin oikeni.

Tämän jälkeen proomu monoliitteinen kytkettiin kahden höyrylaivan väliin, ja neljä päivää myöhemmin se saapui onnellisesti Pietariin Talvipalatsin rantaan.

Reitti jatkuu kalliota pitkin kohti alempana näkyviä portaita. Kulje kalliolla varovasti liukkauden takia ja älä mene liian lähelle jyrkkää reunamaa. Portaiden yläpäästä avautuu näkymä merelle. Tästä näet kokonaisuudessaan reitin, jota pitkin monoliitti vieritettiin ylempänä sijaitsevalta louhokselta alas rantaan, missä se lastattiin proomuun ja matka kohti Pietaria alkoi.

Ihmisiä louhoksessa

Graniittilouhokset työllistivät suuren määrän väkeä. Pelkästään Aleksanterin monoliitin louhinnassa väitetään olleen enimmillään noin 500 miestä. Näistä suurin osa oli Venäjän puolelta, pääasiassa Aunuksesta tulleita siirtotyöläisiä. Suomalaisia työskenteli lähinnä seppinä. Monet virolahtelaiset saivat ansioita myös laivojen lastauksesta. Suomalaisten kivityömiesten määrä lisääntyi kuitenkin aikaa myöten. Topeliuksen 1840-luvulla julkaisemassa kuvassa Pyterlahden kivilouhoksesta näkyy jo muutama suomalaisittain pukeutunut parraton mies, ja heitä on myös myöhemmässä Huvisaaren louhoskuvassa venäläisten joukossa. ”Kirjainseinän” suomenkielinen teksti kertoo suomalaisten miehittämästä työmaasta 1860-luvulla.

Aunukselaiset ja muut venäläiset tulivat louhoksille yleensä vain kesäksi. He eivät kuitenkaan olleet rangaistusvankeja, niin kuin joskus on oletettu, vaan pietarilaisten urakoitsijoiden palkkaamaa väkeä (joukossa saattoi tosin olla maaorjiakin). Kesätyöläiset asuivat louhoksilla itse rakentamissaan alkeellisissa majoissa. Vain Hevonniemessä väitetään olleen jonkinlainen talviasuttava parakki.

Venäläiseen tapaan kivenhakkaajat työskentelivät 15-20 hengen artteleissa, joita johti valittu päämies (golova). Jokaisella arttelilla oli oma ruokahuoltonsa, josta vastasi kokki ja kaksi apulaista. Ilmeisesti arttelit myös rakensivat omat majansa.

Jokseenkin kaikki aunukselaiset ja venäläiset olivat ortodokseja, ja niinpä monilla louhoksilla, ainakin Hevonniemessä, Huvisaaressa, Korpisaaressa, Hailniemessä ja Sumarinsaaressa, oli pieni kappeli ja jopa oma hautausmaa.

Montferrandin piirroksessa näkyy kaksi kivimiesten majaa Hevonniemessä. Molempien seinät on rakennettu erikokoisista kivistä ja katettu laudoilla ja muilla kateaineilla. Ainakin oikeanpuoleisessa näkyy savupiippu.

Ruokahuoltoa Hevonniemessä. Arttelin kokki on alkanut valmistaa ateriaa ja apumies tuo polttopuita ja vettä.

Kallion päälle oli rakennettu pieni kreikkalaiskatolinen kappeli. Kuvassa kappelin taakse on piirretty hautakiviä ja -ristejä, mutta todellisuudessa hautausmaa on sijainnut kauempana alueella, mihin on pystynyt kaivamaan hautoja.

Polku jatkuu portaiden alta oikealle. Polulta näet koko louhosrintaman koko komeudessaan. Liiku varovasti ja pysy poluilla tällä alueella, sillä irtokiviä on paljon kaikkialla maastossa.

Miten kivi halkesi?

Vielä 1800-luvulla graniitin louhinta tapahtui yksinkertaisin käsityökaluin, kiviporin, rautakiiloin ja moukarein. Aikaisemmin ainakin pienempiä lohkareita irrotettiin ilman porausta. Irrotettavan kiven ääriviivat merkittiin kallioon ja niiden mukaan hakattiin V-muotoinen kiilausura. Siihen asetettiin kaksi rautatankoa, ja niiden väliin painettuja rautakiiloja hakattiin tahdissa moukareilla, kunnes kivi halkesi.

Vaativammissa töissä alettiin 1800-luvulla porata kiilausurasta reikiä niin syvälle kuin irrotettavan lohkareen koko vaati. Poraajat työskentelivät kolmen ryhmissä: yksi piti käsiporaa ja kiersi sitä koko ajan vähän kerrallaan; toiset kaksi löivät vuorotellen poraa moukareillaan. Kiven kiilaaminen irti tapahtui sitten aivan samalla tavalla kuin pelkkää kiilausuraa käytettäessä.

Iisakinkirkon pylväiden kaltaisia poikkeuksellisen suuria lohkareita louhittaessa porattiin reikiä myös vaakasuoraan pylväsaihion alle. Lisäksi pylvään päät oli louhittava irti emäkalliosta, ennen kuin sitä voitiin ryhtyä kiilaamaan irti.

Iisakinkirkon pylväiden louhintaa. Kallion päällä näkyy pystysuoria reikiä poraavia työryhmiä, etualalla puolestaan porataan vaakareikiä.

Syvä kiilausura Hailniemestä löytyneessä hylkykivessä.

Järeän poran jälkiä hylkykivessä (Hailniemi). Reikien läpimitta on pari tuumaa ja niiden väli 4-5 tuumaa.

Pitkiä porausjälkiä Hevonniemen kalliossa. Ylhäällä erottuu myös syvän kiilausuran toinen sivu.

Muita louhoksia

Samaan aikaan, kun Hevonniemessä työstettiin Iisakinkirkon pylväitä ja Aleksanterin monoliittia, graniittia louhittiin monissa muissakin paikoissa Virolahdella; sitä tarvittiin paljon Nevan ja kanavien rantamuureihin sekä Kronstadtin linnoituksiin. Eljas Raussin mukaan Virolahdelta laivattiin 1840-luvun alussa joka kesä yli 200 laivanlastia (noin 25 000 kuutiometriä) kiveä. Itämaisen sodan aikana, heinäkuussa 1855, englantilaiset polttivat Korpisaaren luona samalla kertaa 30 kivillä lastattua venäläisalusta.

Työt jatkuivat myös Hevonniemessä. Jo 1836 sitä kalliota, josta monoliitti oli irrotettu, oli louhittu lisää niin että alkuperäisestä louhosrinteestä oli tuskin mitään jäljellä. Aivan uusi louhos syntyi alemmaksi, monoliitin kuljetusuran itäpuolelle. Vieressä olevaan pystysuoraan ”kirjainseinään” tehdyt hakkaukset todistavat, että täältä on louhittu graniittia viimeistään 1866–1868.

Zachris Topeliuksen toimittamassa kuvateoksessa Finland framställdt i teckningar on 1840-luvun alussa tehty piirros Pyterlahden graniittilouhoksesta. Piirtäjä on tosin seisonut Huvisaaren puolella, mutta kuvasta voi nähdä, että Hevonniemi on lähes paljasta kivenlohkareiden peittämää autiomaata. Rantaan (monoliittilaituriin?) kiinnittynyt laiva osoittaa, että kiveä laivattiin sieltä yhä. Huvisaaren puolta hallitsi ilmeisesti Venäjän armeija, koska sinne johtavan sillan päässä on vartiokopit.

Väritetty venäläinen kivipiirros on vähän myöhemmältä ajalta. Siinä on kuvattu Huvisaaren itärantaa. Taustalla näkyy Korpisaari, josta metsät ovat hävinneet louhosten tieltä. Työtä valvoo muutama upseeri, ja siviilityöläisten rinnalla näkyy matruuseja. Metsän takaa nouseva savupilvi ja kivensirpaleet kertovat, että louhinnassa käytettiin myös ruutia. Purjealusten lisäksi kuvassa näkyy ainakin yksi siipirataslaiva.

Viimeiseltä lavalta johtaa leveä reitti Hevonniementielle. Lava on saavutettava mm. pyörätuolilla liikkuville.

Oikealle kääntyy tie rantaan. Montferrandin kartassa rantaan on merkitty joukko rakennuksia: konttori, inspehtorin asunto, paja, piirustuskonttori ja varastoja. Näistä ei ole enää mitään jälkiä nähtävillä ja rannan mökit ovat yksityisaluetta, jolle ei ole pääsyä.

Reitti jatkuu kohti lähtöpaikkaa. Käänny tielle tullessasi vasemmalle ja pääset takaisin pysäköintipaikalle.

Tervetuloa Pyterlahden louhokseen!

Graniittia Pietariin

Aleksanteri I:n moniliitti

Iisakinkirkon pylväät

Monoliittilouhos

 

Monoliitin matka rantaan

 

Ihmisiä louhoksessa

Miten kivi halkesi?

 

Muita louhoksia

 

Infotekstit Yrjö Kaukiainen

Kuvat Museoviraston historian kokoelmat, Wikimedia Commons, Yrjö Kaukiainen, Siru Ahopelto

Tätä kohdetta on tuettu Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelmasta 2014-2020. Louhos ja huvipuisto -hankkeessa Pyterlahden Hevonniemen kivilouhos ja Hurpussa sijaitseva Keisarin huvipuisto kunnostetaan kaikille avoimeen matkailu- ja retkeilykäyttöön Kaakkois-Suomen ELY-keskuksen myöntämällä maaseuturahoituksella. Hankkeen toteuttajana on Virolahden kunta.